Manhattan
1979
Katso lisää täältä.
Työkeikan peruuntuessa sain viettää maanatai-illan Woody Allenin seurassa. Projektini katso-Allenin-koko-tuotanto etenee elokuva kerrallaan ja elokuva kerrallaan myös hullaannun niihin lisää.
Manhattania, joka oli tällä kertaa katseluvuorossa, sekä Annie Hallia, jonka katsoin joskus ennen joulua, pidetään Allenin parhaimpina elokuvina. Annie Hall on kieltämättä hyvä, mutta Manhattan vie mennessään.
Kuten tavallista, elokuvan koomista, neuroottista ja hieman itsekeskeistä pähkähullun pääroolia esittää Allen itse. Tällä kertaa hän on Isaac, joka ruotii naissotkujaan. Hän on juuri eronnut vaimostaan, joka on jättänyt Isaacin toisen naisen takia, ja alkanut tapailla 17-vuotiasta lukiolaistyttöä Tracya. Isaacilla on ystävä, Yale, joka pettää vaimoaan viehättävän Maryn kanssa. Pian kuitenkin Isaac ja Mary solmivat suhteen - ja lopuksi pakka menee vielä kerran uusiksi.
Pidän Allenin tyylistä, jossa elokuvat usein alkavat "mistä sattuu" ja loppuvat "mihin sattuu" (tyylille lienee jokin oikeakin termi). Elokuvilla ei ole selkeää alkua, keskikohtaa tai loppua, vaan dialogi kuljettaa tarinaa kohtauksesta toiseen. Lukuisat intertekstuaaliset viittaukset tekevät elokuvista älykkäitä ja mielenkiintoisia. New York miljöönä on jo henkilöhahmo itsessään, se säteilee romantiikkaa ja nostalgista tunnelmaa eikä Allenin lukuisia sinne sijoittuvia elokuvia voisi kuvitella muualle.
Manhattan on herkullisen ihana, hullun hauska ja kaunis mustavalkoinen elokuva. Elokuvan juju kiteytyy ironiaa leijailevaan loppukohtaukseen ja tarkalleen ottaen filmille ikuistettuun Isaacin viimeiseen ilmeeseen: Lontooseen opiskelemaan lähtevä nuori Tracy on loppujen lopuksi vallan paljon aikuisempi kuin epäkypsä, Manhattanille jumiutunut nelikymppinen Isaac.
Viisi tähteä.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti